80es-90es party

Oli kasari-ysäribileet. Niistä kehittyi oikein hyvät. Välillä soitettiin jopa hardcoreteknoa ja oli kuin reiveissä 1993. Siihen sopi mun asu, olin laittanut acid house -henkistä neonkeltaista ja räikeän batiikkipaidan, ja tukkaan punaista suihkeväriä, joka oli harjaamisen jälkeen oikein oikeasti nätti ja pöyheä ja uskottavasti kiinni hiuksissa.



Noiden tukkasuihkeiden kanssa ei vaan saa joutua sateeseen, ei kertakaikkiaan saa. Vedessä ne liukenee heti tummaksi värinesteeksi, jota valuisi sitten pitkin sun naamaa, kaulaa ja vaatteita.



Mies oli etukäteen mun dieetistä kauhuissaan, kun en tosiaan juo kaljaa näinä viikkoina, enkä mehua enkä limuakaan, koska sokeri. Enkä kyllä light-limuakaan halua, koska kamalat synteettiset makeutusaineet, eikä niitä suositella kenenkään ravintoneuvojan puolesta millään dieetillä. ”Mitä sä sit juot siellä?” No vettä. Vissyä tai kraanavettä vessan hanasta, klassiseen biletapaan. Ihan kuin 90-luvulla reiveissä. En mä sielläkään juonut kuin vettä, tai korkeintaan ison kokiksen yhdessä välissä.

Ehkä ikä tuo sen eron, että nuorena kun meni reiveihin, huomasi kivut ja kolotukset vasta seuraavana päivänä. Nykyään alkaa huomata jo yön kuluessa esim. että alaselkää jomottaa. Silti kestin todella hyvin, lenkkarit oli hyvät pehmeät tanssikengät, ja jatkoin yökolmeen. Ja kulutin vähintään kymmenentuhatta kaloria.

Bileet pidettiin aika hienon hotellin kongressisalissa. Sinne oli laitettu kokoonpantava tanssilattia levyistä, jossa ledipisteet loisti värivaloa läpikuultavien valkoisten laattojen alta. Kaikki sateenkaaren värit siihen sai vaihtumaan ja liikkumaan.


Välillä lattiassa oli koko ala pelkkiä sinisiä pisteitä, mutta kolmessa kohdassa oli yksittäinen punainen. Kuin hajonnut pikseli vanhassa monitorissa. Siitä innostui yksi mies, joka oli maratontanssija naisensa kanssa, ja yritti tappaa niitä punaisia häriritseviä vääriä pisteitä astumalla niiden päälle raivokkaasti. Nauroin sille ja oltiin kavereita.

Se meni niin, että aluksi seisoskeltiin seisomapöytien ympärillä ja kauniisti valaiseva tanssilattia oli tyhjä. DJ soitteli jotain, mikä kuulosti mulle kuin ”generic disco music”, tuntemattomia instrumentaaleja. Odotin ja odotin sitä hetkeä, että vihdoin ihmiset uskaltaisi, viitsisi, jaksaisi tai whatever mennä tanssilattialle. No onneksi se hetki sitten tuli, salin täytyttyä enemmän ja ihmisten saatua pari ekaa kaljaa.

Koska se oli mun ainoa tarkoitus. Tanssia.

Toivoin hyvää ja mulle tuttua musiikkia. Kattaus oli monipuolinen, lajit vaihteli, ja lopulta oli aika hyvää settiä. Väliin mahtuu aina pari kipaletta, joita mä en tunne ollenkaan, sekä pari, joista mä en henk. koht. tykkää, mutta that’s life, siitä en voi valittaa.

Mikä mua aina uudestaan ihmetyttää täällä tanssibileissä, joiden nimessä mainitaan 80es, on, että niissä ei koskaan soiteta yhtäkään kappaletta Madonnaa, Eurythmicsiä eikä Pet Shop Boysia. Onko siinä joku, että ne nähdään kuuntelupoppina eikä diskotanssittavana? Mutta juuri niitähän silloin tanssittiin tanssilattialla myös. Mulle puuttuu suuri osa 80-luvun oleellisuudesta, jos näitä ei oteta huomioon.

Nimim. Olisin ite parempi DJ. Ja oikeesti olisin.

No mutta siinä epätoivoisesti odotellessa, että vittu ihmiset, nää on tanssibileet, tanssikaa, tuli mieleen tämän tapaisia fiiliksiä menneisyydestä. Mikä siinä on, ettei ihmiset osaa bailata? Mä haluan oikeasti tanssia, vain tanssia, ja aika usein olen löytänyt itseni hyvin yksin sitä yrittämästä.

Olen ollut myös Frankfurtissa teollisuushallissa ”laittomissa” reiveissä, jonne tuli vain kourallinen ihmisiä ja jotka peruttiin sen vuoksi samantien. Myös Helsingissä oli onnettomat ravit, jonne tuli pari kaljankittaajaa; ja mä olin halunnut tanssia.

Aluksi oli myös ne tutut epäilyksen ja kauhun hetket, joita mulla on usein. Että olen pukeutunut vähän hassutellen ja aikakauden mukaisesti, kuten nyt kirjavasti, tai muutoinkin olen se kaikkien kirjavin kaikista. Kun taas koko muu yleisö tulee nykyajan bailausvaatteissaan, jotka on hillittyjä, harmaita ja mustia, hepeniä, tunikoita, pikkumustia. Farkut ja vähän liuhuvampi juhlapusero. Koko muu yleisö, koko sali, oli aika mustavalkoista ja mulla oli kirkuvan neonkeltaista.

Mä en osaa tätä täkäläisten tyyliä. Hollannin pukeutumisetikettiä. En mä osaa edes ostaa sellaisia vaatteita, joita täällä yleisesti käytetään. Erotun aina joukosta kuitenkin.

Joten se ulkopuolisuuden tunne siitä vahvistuu, että mä en ole täältä enkä kuulu tänne. En tunne ketään tältä kylältä. Salillinen oman paikkakunnan tyyppejä, vaatteissa, jonka tyyliä en osaa, ja mä olen näkyvä ja huomiotaherättävä poikkeus, ulkomaalainen.

Mietin, että olisiko mun kaupungissa helpompi olla? Johtuuko kaikki maalaiskylästä ja sen luonteesta? Olisiko Amsterdamissa samassa tilaisuudessa ollut enemmän värikkäästi pukeutuneita, mun kaltaisia?

Toisaalta myös se tuli tietoisuuteen, että mä olen aika monessa liemessä keitetty. Mut on heitetty niin monta kertaa ulkomailla ja kotimaassa niin moneen paikkaan, jossa olen ollut ihan yksin lajini edustaja ja herättänyt huomiota. Kaiken olen kestänyt ja olen hikoillut tieni läpi paikoista, joissa olen tuntenut itseni aivan järkyttävän naurettavaksi. Joka kerta on itsetunto vahvistunut ja se tietoisuus, että mun ei tarvitse hävetä. Itse kannan itseni. Itse teen valintani. Jos jotain häiritsee, se on sen asia. Mä tiedän mitä teen ja teen sen tarkoituksella, enkä vaivu nöyristelemään enkä sopeutumaan.

Se on tullut niin paljon iisimmäksi verrattuna nuoruuteen.

Se on oikein elämäntie, jota olen tullut tänne oppimaan. Olemaan vihdoin itsevarma. Edustamaan itseäni. Olemaan rohkea. Pysymään lujana. Tsemppaamaan itseäni, vaikkei kukaan muu sitä tee.

(Bilekertomukset jatkuu ens kerralla! Kolmen sarja!)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti